Työviikko alkaa olla pulkassa ja viikonloppu häämöttää käden ulottuvilla. Viime yönä sain sentään vähän kuitattua viikon aikana kertynyttä univelkaa, viikonloppuna jos sais nukkua mahd. pitkään ja vaikka ottaa päiväunet jos siltä tuntuu.

Hyvien unien lisäksi haaveilen myös siitä et josko sais pitkästä olla ja viettää aikaa miehen kans, vois mennä vaikka ulos syömään ja leffaan tms. Tuntuu et yhteistä aikaa on viime aikoina ollut turhan vähän, jompi kumpi (tai molemmat) on aina töissä tai harrastusten parissa. Tai sit kun itsellä sattuu olemaan vapaata päivällä niin mies nukkuu oltuaan edellisen yön töissä. Työvuoroja ja muita pakollisia menoja ei voi aina siirtää/muuttaa joten kiva et aina välillä molemmille sattuu vapaa viikonloppu yhtäaikaa.

Pitäis ryhdistäytyä ja puhua miehelle mieltä painavista asioista, toinen näkee on jokin on "vialla" mut ei tietenkään voi auttaa tai lohduttaa jos en kerro et mikä on. Miten voikin olla niin vaikeaa puhua tietyistä asioista? Kumppanin kanssa kun pitäis pystyä jakamaan kaikki (sekä ilot että surut), mut jotenkin en vain saa suuta auki, mumisen vain et "ei tässä mitään" tai "ei mua mikään vaivaa" kun mies kysyy et vaivaako mua jokin. Nyt on sellainen fiilis et haluaisin vain käpertyä miehen kainaloon ja itkeä pois pahan olon.