Enpä ole aikoihin kirjoittanut tänne mitään...

Samaa matalalentoa päivästä toiseen, töitä ja tekemistä aamusta iltaan (myös viikonloppuisin). Yritän olla mahdollisimman paljon menossa ja tekemässä jotain (ihan mitä tahansa), ettei olo tuntuis niin ontolta. Kun on aikaa pysähtyä ja rentoutua niin ajatukset alkaa harhailla ja sitä tulee mietittyä asioita ihan liikaa, ja sit olo muuttuu masentuneeksi ja on paha olla. Pysyn jatkuvassa liikkeessä, koska en haluaisi murehtia ja olla surullinen. Kyyneleet ovat usein silmissä, itku helpottaa oloa hetkeksi mutta ei vie sisäistä tuskaa kokonaan pois.

Tiedän ettei näin voi olla/elää pitkän aikaa mut just nyt en halua enkä jaksa käsitellä tiettyjä asioita. Yritän vain selvitä päivä kerrallaan ja pitää pääni kasassa.

Työviikko alkaa olla pulkassa ja viikonloppu häämöttää käden ulottuvilla. Viime yönä sain sentään vähän kuitattua viikon aikana kertynyttä univelkaa, viikonloppuna jos sais nukkua mahd. pitkään ja vaikka ottaa päiväunet jos siltä tuntuu.

Hyvien unien lisäksi haaveilen myös siitä et josko sais pitkästä olla ja viettää aikaa miehen kans, vois mennä vaikka ulos syömään ja leffaan tms. Tuntuu et yhteistä aikaa on viime aikoina ollut turhan vähän, jompi kumpi (tai molemmat) on aina töissä tai harrastusten parissa. Tai sit kun itsellä sattuu olemaan vapaata päivällä niin mies nukkuu oltuaan edellisen yön töissä. Työvuoroja ja muita pakollisia menoja ei voi aina siirtää/muuttaa joten kiva et aina välillä molemmille sattuu vapaa viikonloppu yhtäaikaa.

Pitäis ryhdistäytyä ja puhua miehelle mieltä painavista asioista, toinen näkee on jokin on "vialla" mut ei tietenkään voi auttaa tai lohduttaa jos en kerro et mikä on. Miten voikin olla niin vaikeaa puhua tietyistä asioista? Kumppanin kanssa kun pitäis pystyä jakamaan kaikki (sekä ilot että surut), mut jotenkin en vain saa suuta auki, mumisen vain et "ei tässä mitään" tai "ei mua mikään vaivaa" kun mies kysyy et vaivaako mua jokin. Nyt on sellainen fiilis et haluaisin vain käpertyä miehen kainaloon ja itkeä pois pahan olon.

Väsyttää ihan mielettömästi, takana useampi huonosti nukuttu yö (työkuviot ja muut jutut myllertää mielessä). Ontto olo mut konemaisesti hoidan työ- ja kotirutiinit. Siis periaatteessa kaikki on hyvin, mut mikään ei vain tunnu miltään. Ajatukset pyörii kehää ja pitääkseni ikävät asiat pois mielestä täytän aikani ja päiväni työllä, järjestötoiminnalla ja harrastuksilla. Tuntuu et poltan kynttilää molemmista päistä ja tiedän et jossain vaiheessa tulee stoppi, pitäis itsekin osata hiljentää tahtia kun huomaa (ja myöntää itselleen) et nyt menee vähän överiksi.
En vaan tiedä et mistä alkaisin vyyhtiä purkamaan, on asioita joita en vielä halua/voi käsitellä ja sit on juttuja joille olis pitänyt tehdä jotain aikoja sitten...

Eksyin eilen netissä surffatessani vuodatus.net sivustolle ja yön yli nukuttuani päätin perustaa oman blogin. Varsinaista päiväkirjaa tästä tuskin tulee, kirjoittelen tänne fiiliksiäni kun siltä tuntuu et on pakko purkaa ajatuksiaan omaan elämään liittyvistä kuvioista. Mikäs sen parempaa "terapiaa" kuin naputella mieltä kaihertavia aiheita tänne, kumppania ja kavereita kun ei haluais liikaa kuormittaa omilla höpinöillä.

 

Vihdoinkin sain jotain aikaiseksi ja nyt minulla on oma blogi, jossa voin purkaa tuntojani.